Kanamainen juttu

Varoitus! Seuraa lisää filosofista vuodatusta ohi rauta-aiheiden…. 😉

Pienessä kotikanalassani alkoi alkukesästä hurja haudontavimma. Ensimmäinen hautoja oli Alhon kantaa oleva maatiaiskanavanhus nimeltään Kauno. Hän lopetti haudonnan alle kahdessa viikossa, jätti munat ja lähti muun lauman mukana ulos ottamaan aurinkoa.
Sitten aloittivat musta maatiaskana Klaara ja nuorempi Alhokana,  Tirppa.

Viikon päästä yllätyksekseni löysin myös valkoisen kanan, Tehotytön, seinähyllypesästä hautomassa paria munaa.
Tässä vaiheessa kerrottakoon että valkoiset kanani ovat entisiä tehotuotannon häkkikanoja.
Joidenkin mielestä nuo tehotuotannossa kärsineet eläimet eivät ikinä opi normaaleja kanan toimintoja, kuten kylpemään pehkussa, lentämään orrelle tai käyttäytymään normaalisti vapaassa kanalaumassa.
-No meillä ainakin eläkkeelle tulleet häkkikanat ovat sopeutuneet alkukankeuden jälkeen hyvin laumaan. Ne eivät ole agressiivisia, mutta eivät kunnolla kesyjä ihmisillekkään.

Haudonta oli yllättävää sillä tiettävästi noilla nykyisillä munintaan jalostetuilla kanoilla ei pitäisi olla enää minkäänlaista haudontaviettiä jäljellä. Itseasiassa tuo vietti on tarkoituksella jalostettu pois.
Annoin Tehotytön kuitenkin yrittää. Vaikka en uskonut sen jatkavan viikkoakaan.

Musta Klaara kyllästyi kahden viikon jälkeen ja jätti pesänsä.
Tirppa ja Tehotyttö jatkoivat edelleen.

Tirppa ja Juhannustipu
Sitten koitti se hieno päivä, Juhannusaatto, jolloin Tirpan alta löytyi tipu.
Tirppa jatkoi vielä kolme päivää muiden munien hautomista kunnes hylkäsi ne, sekä turvahäkin johon olin heidät siirtänyt.
Ensimmäisen viikon hän hoiti Juhannustipuaan esimerkillisesti, mutta alkoi hyvin pian  jättämään pienen piipittäjän lattialle yksin, mennen itse ulkoilemaan tai orsille.

Seuraavalla viikolla myös tehotytön alta löytyi kauniin vaaleankeltainen tipu.
Loppuviikosta tuli toinen vaaleanruskea tipu, joka vaikutti heikkokuntoiselta. Tehotyttö hoiti esimerkillisesti molempia tipuja. Ruokki niitä, otti vatsan alle lämpimään ja yllättäen adoptoi myös Juhannustipun jonka oma emo oli siirtynyt tipun valituksista huolimatta pysyvästi öiksi orsille nukkumaan.
Tehotyttö ei  lähtenyt ulos lainkaan sillä pienin tipu ei vielä lennä. Yöt Tehotyttö viettää tipujensa kanssa lattiatasossa. Kun joku tulee kanalaan, vartioi tuo ennen niin arka kana jopa hyökkäävään sävyyn tipujaan. Kukaan kanoista ei uskalla nokkasta tipuja, vaan niille annetaan kuuliaisesti tilaa laumassa. Myös heikkokuntoisin tipu, on vahvistunut selvästi.

Tehotyttö yllätti täysin.
Kuka olisi uskonut että konehaudottu, jalostettu, liukuhihnoilla lajiteltu ja kasvatettu, epäinhimillisissä oloissa A4 arkin kokoisessa häkissä elämänsä  ensimmäiset vuodet viettänyt tehomunijavanhus olisi parempi äiti tipuilleen, kuin emon hellässä huomassa kuoriutunut ja kasvanut, pienessä kotikanalassa elänyt Suomalainen maatiaiskana?
En minä ainakaan.


Taas huomaa ettei kannata ottaa ennakkoasenteita. Ei kanojen eikä ihmistenkään suhteen.
Ei kannata tyrmätä mitään tai ketään suoralta kädeltä.  Ei voi tietää mihin toinen pystyy, jos ei anna mahdollisuutta näyttää kykyjään.

Kuka tietää, työelämässäkin se vähemmän koulutettu tai muuten vaan epätodennäköisempi tekijä saattaa olla se parempi vaihtoehto.
Kurssi- ja koulutodistuksista ei ole hyötyä jos käytäntö ei onnistukkaan. ?
Ei voi tietää toisesta mitään, ennen kuin itse näkee.

Se on oikeastaan aika hienoa. Se, ettei asiat ole niin ennalta arvattavissa. 😉

Aikaa on. Onko?

Kahvakuulaurheilu on mielenkiintoinen laji. Alussa kehittyy nopeasti. Säännöllisellä treeneillä pääsee hyviinkin tuloksiin. Laji sopii miltei kaikille ikään painoon ja sukupuoleen katsomatta. Treeni ei vie paljoa aikaa, joten on kiireisenkin tehtävissä.

Sain äitiysloman aikana hyvin treenattua. Aikaa oli.
Treenin pystyi ajoittamaan päiväuniin ja lenkkeily onnistui rattaidenkin kera.
Vaan nyt kun työt alkoi, niin treenit loppui.
Yksinkertaisesti aikaa ei jää. Ei edes sitä puolta tuntia. Paitsi viikonloppuisin.
Kerran viikossa tehty treeni ei riitä pitämään GS kuntoa yllä.

Kun helmikuussa vielä tein treeninä tempauksia 8min. aikasarjoja 20kg kuulalla, niin nyt Kesäkuussa tuntuu 6minuuttia 12kg:lla julmetun pahalta.
Se sapettaa. Saavutetuista tuloksista kun haluaisi pitää kiinni.

Toisaalta 2-3 vuotta kun tyttönen kasvaa, niin hän voi piirrellä äitin treenatessa tai tulla polkupyörällä hölkkälenkille mukaan.

Joten katsotaan sitten treenaamista taas uudelleen muutaman vuoden kuluttua.

Aikaa kai on.

Valmennusta ja tekniikkaoppeja.

Kahvakuula on nyt hottia. Ohjaajilla ja ohjelmilla on vientiä.

Kahvakuula-ohjelmien tekijöillä asiakkaita riittää. Vallalla on että monilla on kahvakuulatreeniin oma ”kahvakuula-personal trainer”.
Niin sanottu kahvakuulavalmentaja.

Yllättävän moni on valmis maksamaan siitä että joku muu tekee valmiit ohjelmat, kertoo mitä teet, millä painoilla ja kuinka kauan ja katsoo kehityksestäsi oletko valmis pikkuhiljaa siirtymään seuraavaan kisapainoon. Tekniikkaakin stekataan, jos ei livenä, niin ainakin youtubesta, ja kommentoidaan sekä ohjataan.
-Ja onhan se kiva saada jakaa jonkun kanssa se onnistumisen ja kehittymisen ilo.
🙂
Ja Internet on tehnyt sen mahdolliseksi niillekkin jotka asuvat yksin umpikorvessa!

Varsinaisia Valmentajan ammattitutkinnon suorittaneita Kahvakuulavalmentajia ei Suomessa taida olla ainuttakaan. Toivottavasti tulevaisuudessa tämäkin asia kehittyy.

Edullisin tapa treenata ja oppia tekniikat, on liittyä seuraan.
Siellä saa jakaa muiden kanssa onnistumisen iloa. Yhteistreeneissä on mahdollisuus kehittää omaa tekniikkasilmää, kun näkee usein muidenkin tekemistä.
Tekniikkavinkkejä saa seuran valmentajalta täysin ilmaiseksi.
-Niin kuin myös treeniohjeita.
Usein seuran valkut ovat kauan kuulaa heiluttaneita aktiivikilpailijoita, joiden tekniikkasilmä on hioutunut muutamassa vuodessa, eivät vain yhden viikonlopun treenanneita, kurssimaksun jollekkin instanssille suorittaneita ohjaajia.

Oikeastaan ihmettelen että miksi seuroissa ei ole useampia treenaajia?
Onko seuraan kuuluminen vanhanaikaista?
Olemmeko muuttuneet niin virtuaalisiksi, että mielummin  vastaanotamme ohjelman sähköpostiin ja lähetämme ”valmentajallemme” videon suorituksestamme?

Vai onko syynä ainainen kiire? Tai maantieteellinen asema? Ihmiskontaktien pelko? Vuorotyö? Pelko että joutuu tekemään jotain?
Kaikilla lienee oma syynsä.

Hienointa on se että kaikilla on varaa valita.
Virtuaalivalmennusta, itseopiskelua ja ilmaisohjelmia netistä tai seuratoimintaa.
Kaikkea löytyy.

Ikuinen oppilas.

Kun aloitin GS-tyyppisen kahvakuulatreenin tiesin että opittavaa olisi paljon.
Puolitoista vuotta myöhemmin, loppuvuonna 2009 luulin tietäväni jo vaikka mitä.
Luulin että tiesin nostotekniikoista miltei kaiken tarvittavan.
-Että tässähän ollaan pientä teknistä hiontaa ja kunnonkohotusta vaille valmiita.
Tempauksiakin meni  12kg:lla, miltei 180 toistoa. -Nyt vaan treenii…

Voi kuinka väärässä olin.

Vuosi 2010 meni vatsaa kasvatellen. Hitsarin työn ”etuja” lienee se, että raskaus aika vietetään erityisäitiyspäivärahalla kotona. Kerrankin oli aikaa. Etenkin kun mies oli töissä ja lapset hoidossa.
Luin Venäläisiä kahvakuula-aiheisia keskustelupalstoja, apuna sanakirja ja google kääntäjä, sillä vaikka aikanaan luin koulussa Venäjää, niin en muuta muista kielestä kuin kirjaimet ja pakolliset kohteliaisuudet.

Mitä enemmän luin, sitä vähemmän tajusin tietäväni.

Treenit muuttuivat raskauden myötä tekniikkapainotteisemmiksi. Kuulan paino pieneni, sarjat pitenivät. Kerrankin oli tilanne, missä ei tarvinnut saada lisää toistoja. Tavoite oli saada ylläpidettyä tuntumaa kuulaan.
Kokeilin avoimesti eri tekniikoita.
Eri tapoja tehdä.
Eri tapoja treenata.
Ja kyllä, tekniikkani toki kehittyi.

Nyt tuntuu siltä että korjattavaa on vieläkin uskomattoman paljon.
Eikä pelkkää hiontaa, vaan perusjutuista lähtien.
Kisojen videoinnit ovat hyviä. Niistä näkee omat heikot kohtansa. Vielä kun olisi aikaa , taitoa ja tarpeeksi tietoa perehtyä niihin…

Hyvä puoli on se, että olen näiden GS-pitoisten vuosien myötä oppinut saamaan ahaa-elämyksiä tekniikkaani itse. Löydän juttuja jolla voin helpottaa tekemistä. -Juuri minulle sopivaksi. Ehkä se ei onnistuisi jos olisin saanut kaiken valmiiksi pureskeltuna?
-Kuka tietää. 😉

En ikinä tule olemaan tekniikaltani valmis.
Eikä se haittaa.

Siinä kai se lajin yksi viehätys onkin.

🙂

Rinnalleveto ja työntö…

Rinnallevetotyöntö eli LC.
Se on mulle jotenkin epämieluisa.
Työntökin on sellainen liike, missä en koe olevani elementissäni, mutta tuo LC.
-Aivan kamala!!!

Mä perustelen itselleni tuon liikkeen epämieluisuutta yleinsä sillä ettei mun kropan mittasuhteet sovellu liikkeeseen.
Mulla on pitkät kädet ja mä olen heikko jne.
Jos totta puhutaan, en ole vaan päässyt liikkeeseen sisälle.
Biathlon on aina tuntunut vaan niiiin paljon mukavammalta.

Nyt Joulukuussa kun päätin treenata tuota LC:ia oikein urakalla. Jep, jep…
Eipä ole paljoa tullut treenattua. Motivaatio aika nollassa. Lenkilläkään en ole käynyt.
Mutta Jouluna sain sentään syötyä suklaan avulla itselleni massaa. Paino nousi 72kg:sta kolme kiloa. Suoritus sekin.

Selailin treenivihkoani. Sen sivuilta voi nähdä kuinka epämieluisasta liikkeestä on kyse:
Vuosina 2008-2010 treenasin LC:ia yhteensä 19 kertaa.
Vuonna 2011  LC sisältöisiä treenejä oli yhteensä 12 kappaletta.
-Joista siis 7 viimeisintä treeniä on tehty nyt Joulukuussa.
Kaiken kaikkiaan olen siis treenannut LC:ia 31 kertaa.
(Ja tempaustreenejä on pelkästään tänä vuonna kertynyt noin 82 kappaletta)

Syitä tähän inhokkiin tarttumiseen juuri nyt on useampia.

-Olen jo liian kauan vältellyt liikettä, koska treenaan muka tuleviin biathloneihin
tai mm-kisoihin jne.
-Luulin tekeväni kahden käden LC:n Hyvinkäällä, mutta olinkin kuumeessa.
Se jäi jotenkin hampaankoloon, vaikka en niihin kisoihin edes treenannut.
-Pitäisi kai kasvaa nostajana ja ottaa itseään niskasta kiinni ja tarttua siihen inhokkiinkin.  Kukaties siinä käy niinkuin tempauksessa joskus. Kun tarpeeksi sen kanssa tappelee, siitä  alkaa jopa pitää.
-Mulla ei ole kisatietokannassa mitään tulosta LC:ssa.

Joten, tämän vuoden viimeisenä päivänä teen kisasuorituksen tuossa inhokkiliikkeessä.
Tulee siitä suorituksesta kuinka huono tahansa!
Tavoiteeni on toki taas aivan utopistinen.
Kuun alussa testissä meni 104 toistoa 16kg:lla, niin tottahan toki seitsämällä treenillä tulos paranee vähintään 16 toistoa ja eli kisoissa yli 120 toistoa.
Mielikuvaharjoittelen sitä.
Se kai korvaa fyysisen treenin puutteen.
-Jos korvaa???
😉

Kahvakuula Välikokoa!

Siinä se sitten viimeinkin on. Välikoon kuula.
Itseasiassa ”välikoko” on muuttuva käsite. 😀

Vain pari vuotta sitten puhuttiin 20kg ja 28kg kuulista välikoon kuulina.
-Nyt tuo 20kg on ihan virallinen kisapaino.
Tuolloin saatavilla oli ollut vain 8,12,16,24 ja 32

Nyt tulleet välikoot ovat 6kg, 10kg, 14kg jne. aina tuonne 30kg:n asti.
-Ja toivottavasti tulevaisuudessa, kun nämä arkipäiväistyvät käyttöön, tulevat kilon välein olevat ”välikoon kuulat”! 😉

Venäjän puolella punttisaleilla on kuulia 2kg:n välein.  Parhaimmilta punttisaleilta löytyy  kilon väleinkin kuulia. Voi noita onnekkaita treenaajia!

Ja vaikka vähemmälläkin kuulamäärällä pärjää, niin kahvakuulaurheilua harrastaville tämä avaa treenimahdollisuuksia.

Ja meille kuulafriikeille tämä on taivas!
Kiitos ja tilaus!!!

Joulu on taas, Jouluko taas?

Taas se tuli. Se Joulu.

Ihmiset juoksevat heikkohermoisina etsimässä sopivan tarpeetonta tavaraa ihmisille joilla on jo kaikkea. Eihän ruokaa tai hygieniatuotteita voi ostaa, lahjan saaja saattaa luulla vielä ”vinkiksi” ja loukkaantua. Entä lahjakortti? Ei kun siinä lukee summa ja sitten täytyy laittaa enemmän rahaa siihen? Tämä kirja sillä saattaa jo olla? Ostetaanko ennemmin vaikka posliinienkeli?

Ja oih, kuusipuu. Tuskalla raahataan se sisään, tapellaan kuusenjalan kanssa. Kiroillaan, kun puu on vaan edelleenkin vinossa vasenpaan. Kuusenkynttilät ovat aina umpisolmussa, vaikka olisit miten hyvin ne asetellut viime vuonna laatikkoon. Neulasia vasta onkin, ihan joka puolella. Juhannuksenakin vielä niitä löytyy maton alta.
Totuus on että Joulukuusta ei saa ovesta ulos, iman että se varistaa puolet itsestään muistoksi.

Hysteeriset Joulurallatukset soivat markettien kovaäänisissä. Tekopirteää musiikkia mikä alkaa jo Marraskuussa. Joulukuun puolivälissä aivan kaikki ovat kurkkuaan myöten täynnä ”ihania joululauluja” sekä ”reippaita Joulurallatuksia”.
Etenkin ne kaupan myyjät.

Markettien parkkipaikoilla etsitään räntäsateessa sitä ovenvieripaikkaa, vaikka automäärästäkin voisi päätellä niiden olevan jo varattuja.
Meidän kauppakeskus oli niin täynnä ettei parkkitalon kolmannessakaan kerroksessa ollut kuin yksi vapaa autopaikka. Jätettiin se jollekulle tarvitsevalle. Oma into lähteä ruokaostoksille markettiin lopahti jotenkin siihen automäärään. Siwa oli sittenkin yllättävän lähellä.

Ja se ruokamäärä mitä Jouluna tarvii pöydässä olla. Siitäkin huolimatta että yli puolet lensivät viimevuonna roskiin, kun alkoi jo joulupöperö etomaan.
Joka sorttia täytyy olla.  Vaikka kukaan ei oikeastaan siitä perunalaatikostakaan oikein välitä….
-Vai täytyykö sittenkään?
Mitä jos tänä vuonna syödään vaan kinkkua, salaattia ja rosollia?

Mä yritän tänäkin vuonna pitää Joulusta mahdollisimman vähän melua.
Aikuisten kesken ei lahjoja vaihdeta. Sisarusten lasten kanssa sama sopimus.
Ostin lahjat vain omille lapsille ja kummilapsille.

Lapsille on kerrottu että pukki täyttää vain yhden lahjatoiveen.
Loput lahjat ovat kummeilta ja isovanhemmilta. Eikä se tunnu haittaavan yhtään.

Jouluaattona koitetaan olla stressittömiä, ilman aikatauluja.
Pelataan lautapelejä lasten kanssa, mennään Joulusaunaan, syödään, avataan lahjat ja käydään hautausmaalla ihailemassa kynttilämerta.
Viime Jouluna poikani sanoi Joulusaunassa totuuden:
-”Äiti, musta Joulussa kivointa on se, että me ollaan kaikki yhdessä. ”

Niin minustakin.

Venäläisiä ihmepalloja

”-Vieläkös se sun äijäs nostelee niitä Venäläisiä Ihmepalloja?”  Tyttökaverini kysyi silmiään siristäen ja muut odottelivat vastaustani valmiina räjähtämään nauruun. ”-Ei jumalauta, koska sekin tulee järkiinsä?” Kaveri nauroi päätään puistellen vastaukseni kuullessaan.
Koitin selittää että kahvakuula on hyvä treeniväline. Se vaikuttaa positiivisesti kehon hallintaan. ja ja  ”-Et  kai säkin heiluttele niitä?”
Elettiin kesää 2007. Olin lähtenyt vanhojen koulukavereiden kanssa ulos syömään ja vaihtamaan kuulumisia. Jostain syystä yksi kavereista oli ottanut mieheni 2004 alkaneen  kahvakuulaharrastuksen hampaisiinsa. Venäläinen ihmepallo oli suuri huvituksen ja naurun aihe. Mitä sellaisella antiikin esineellä tekee, kun on kuntosalit ja käsipainotkin olemassa? Ja eikö välineen Venäläisyyskin jo kerro jotain?

Niinpä. Nyt kun tämä kummajainen on trendikäs urheiluväline, se kelpaa kaikille. Oikeastaan siitä on tullut buumi. Kenellekkään ei tarvitse enää selittää minkä näköinen on kahvakuula.  Kuulan Venäläisyyskään ei ole enää kamala asia.
Ja kukaties samainen ihmepalloja nauranut kaveri käy nykyään salaa jossain kahvakuulatunneilla. Tai ainakin haluaisi käydä.
Jostain syystä muutamalla viimeisimmällä tapaamiskerralla ei mieheni tai minunkaan ihmepalloharrastus ollut enää yleinen naurunaihe.
Ei ole enää Venäläisiä Ihmepalloja. Ne on Kahvakuulia.

Rakkaudesta Rautaan

Kun vuosituhat vaihtui, muuttui samalla mun suhteeni rautaan. Oikeastaan se alkoi silloin. Tai hieman sen jälkeen. Tarkalleen ottaen 15. Elokuuta 2000.

Tuolloin aloitin Turun telakalla sisustusasentajan kurssin.
Ja vaikka en sisustajana viihtynyt, telakalla ja metallitöissä viihdyin. Lopulta päädyin laivan varusteluun putkihitsaajaksi. Putkihitsaajan työ on viihdyttävää, sillä se on kuin piirtelisi tai askartelisi koko päivän ja joku vielä maksaa siitä, sillä erolla että vaikka olisi kuinka onnistunut tekele, niin sitä ei mukaansa saa, vaan se matkaa minne lie Karibian merille, ilman että kukaan koskaan näkee sitä tai osaisi sitä arvostaa.

Kahvakuulat tulivat kuvioihin vuonna 2004. Mieheni treenaili niillä ja oli täysin vakuuttunut että tämä Venäläinen rautapallo on täydellinen treeniväline. Noita rautapalloja ilmestyi sitten kotiimme ja jotain etuheilureita minäkin kokeilin, silloin tällöin. Mä taidan olla hieman hidas, sillä tajusin tuon hienouden vasta kesällä 2008, kun testasin ensimmäistä kertaa työntöä ja yritin näyttää kavereille omaa näkemystäni allemenosta. Se onnistui heti. -MINULTA!? Mä kun olin se liikunnanopettajan pahin painajainen.  Se kuka ryhmäliikuntatunneilla koitti paeta takariviin, sillä koreografioissa pysyminen oli totaalisesti mahdottomuus. Minulta joka en ollut eläissäni harrastanut muuta kuin tanhua. Niin tanhua, eli kansantansseja. Ja niitäkin vain siksi kun kaveri halusi mut sinne seuraksi. Mun intohimoni oli aina ollut lukeminen, maalaus ja piirtäminen. Ei liikunta. Ei missään muodossa. Kun kerrankin olin kokenut onnistumisen tunnetta liikunnassa, ei asiaa voinut jättää katsomatta loppuun. Ja sillä tiellä olen vieläkin.