Rakkaudesta Rautaan

Kun vuosituhat vaihtui, muuttui samalla mun suhteeni rautaan. Oikeastaan se alkoi silloin. Tai hieman sen jälkeen. Tarkalleen ottaen 15. Elokuuta 2000.

Tuolloin aloitin Turun telakalla sisustusasentajan kurssin.
Ja vaikka en sisustajana viihtynyt, telakalla ja metallitöissä viihdyin. Lopulta päädyin laivan varusteluun putkihitsaajaksi. Putkihitsaajan työ on viihdyttävää, sillä se on kuin piirtelisi tai askartelisi koko päivän ja joku vielä maksaa siitä, sillä erolla että vaikka olisi kuinka onnistunut tekele, niin sitä ei mukaansa saa, vaan se matkaa minne lie Karibian merille, ilman että kukaan koskaan näkee sitä tai osaisi sitä arvostaa.

Kahvakuulat tulivat kuvioihin vuonna 2004. Mieheni treenaili niillä ja oli täysin vakuuttunut että tämä Venäläinen rautapallo on täydellinen treeniväline. Noita rautapalloja ilmestyi sitten kotiimme ja jotain etuheilureita minäkin kokeilin, silloin tällöin. Mä taidan olla hieman hidas, sillä tajusin tuon hienouden vasta kesällä 2008, kun testasin ensimmäistä kertaa työntöä ja yritin näyttää kavereille omaa näkemystäni allemenosta. Se onnistui heti. -MINULTA!? Mä kun olin se liikunnanopettajan pahin painajainen.  Se kuka ryhmäliikuntatunneilla koitti paeta takariviin, sillä koreografioissa pysyminen oli totaalisesti mahdottomuus. Minulta joka en ollut eläissäni harrastanut muuta kuin tanhua. Niin tanhua, eli kansantansseja. Ja niitäkin vain siksi kun kaveri halusi mut sinne seuraksi. Mun intohimoni oli aina ollut lukeminen, maalaus ja piirtäminen. Ei liikunta. Ei missään muodossa. Kun kerrankin olin kokenut onnistumisen tunnetta liikunnassa, ei asiaa voinut jättää katsomatta loppuun. Ja sillä tiellä olen vieläkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *